Hullu Juoksija

Vammasta vammaan. Selkä ei hirveästi ole parempaan suuntaan mennyt. Lääkärin ohjeen mukaisesti kesäkuun aikana pitäisi käydä uudestaan magneettikuvissa. En odota siltä mitään mullistavaa. Toki olisi kiva tietää onko mitään muutosta tapahtunut mihinkään suuntaan. Joku voisi sanoa että Kai sitä odottaa että parempaan suuntaan ollaan menossa. Tässä vaiheessa perus länsirannikon pessimisti voi todeta:’ Ei toimi meillä. ” Kun ei odota suuria tai oikeastaan mitään parempaa, niin kaikki parempi mitä tulee on pelkkää voittoa. Ja jos ei tule positiivista uutista on helppoa todeta että minähän tiesin sen jo. No nyt kun puhutaan vammoista on hyvä todeta yksi asia. Hullu mikä hullu. Kun ainoa liikunta on kuntosalilla käynti ja siellä vain käsien treenaus niin tottakai kuuluu hankkia vammoja. Nyt vaivaa tenniskyynärpää. Hiukan ( joku sanoisi että ihan liikaa) liikaa treeniä. No nyt lepuutetaan kättä muutaman päivän ajan. Näinhän siinä käy kun järki ja tahto ei asu samaan aikaan pääkopassa. Kun toinen on paikalla on toinen jossain ihan muualla.
Nyt on onneksi töissä paljon purtavaa. Eli uutta projektia pukkaa. Saan johtaa oman työryhmän kohti uutta yksikköä. Haaste tulee olemaan suuri. Todennäköisesti suurin mitä omassa työssä koskaan tulee. Mutta on se vaan hienoa kun pääsee tuollaisen projektin pariin. Tiedän että moni haluaisi tehdä saman ja sen takia tunnen itseni etuoikeutetuksi. Pitää vaan muistaa olla nöyränä haasteiden edessä ja varmistaa että oma henkilökunta pysyy hyvin mukana eri vaiheissa ja jaksavat tehdä hommia jopa kovempaa kuin koskaan aiemmin. Fiilis asiasta on ainakin itsellä ihan huipussaan. Toki olen niin hätäinen luonne että kokoajan pohdin mitä kaikkea muuta voisin tehdä töissäni. Pääkopassa pörrää ajatuksia joka suuntaan ja tärkein yhdistävä tekijä on vielä kovempia tuloksia. Jos urheilun parissa järki ja tahto ei suostu samaan aikaan olemaan paikalla niin sama juttu töissä. Välillä tahto tehdä jotain mullistavaa on niin kova että unohtaa järjen kanssa todeta että ei yksi ihminen voi kokoajan tehdä kovempaa ja kovempaa työtä. Mutta nautin siitä silti. Haluan että haastan itseäni joka päivä entistä kovempiin suorituksiin. Joku on kysynyt että miten olen jossain tietyissä tilanteissa onnistunut. Väitän että tuossa se salaisuus piilee. Ja kun onnistun saamaan ihmiset jotka työskentelevät kanssani toimimaan samoin on väistämättä selvää että jonkinlaista tulosta tulee. Onneksi olen yhden järkevän asian onnistunut oppimaan. En enää töissä revi itseäni rikki. Ymmärrän jakaa työtaakkaa toisille ja ymmärrän myös milloin minun täytyy levätä. Vielä kun saisi liikunta puolella saman järjen mukaan Se taitaa kuitenkin olla haaveissa vaan.
Pakko tähän loppuun heittää vielä yksi tarina siitä kun järki jättää ja tahto vie. Puhutaan 2000-luvun alusta. Perus lenkillä tapahtuu jotain. Ihan normaalia vauhtia juostessa reidessä tuntuu yhtäkkiä viiltävä kipu. Kun juoksua yrittää jatkaa niin jalka meinaa lähteä alta. On pakko kävellä hieman ontuen kotiin. On torstai ja lauantaina tiedossa kevään ensimmäinen kisa. Kunto on parempi kuin koskaan aiemmin. Normaalisti ihmiset jättäytyvät tuossa vaiheessa lepäämään. No toinen ei niin yleinen vaihtoehto on lauantaina teipata jalka niin tiukasti että se juuri ja juuri kestää juoksun. Teipatulla jalalla ja hammasta (todella paljon) purren maaliin uudella ennätys ajalla. No mitä sitten. Lääkäriin joka toteaa että reisilihas on kiinnitys kohdasta todella pahasti revähtänyt. Seuraavat viikot saikin sitten lepäillä ilman juoksua. No ennätys jäi kuitenkin muistoihin. Ja lääkärin sanat:” sä olet hullu”