Hullu Juoksija

Kun kaikkialla on joulu tuo juhlista upein. Se saa kaikki iloiseksi vai saako? Jouluperinteet ainakin välillä saa hymyilemään. Aikanaan omalla äidillä oli tapana tehdä peruusteellinen joulusiivous. Yksi olennainen osa oli hyllypapereiden vaihto. Luit oikein. Hyllyt suojattiin hyllypaperilla. Ensin vanhat paperit revittiin pois ja tämän jälkeen hyllyt pestiin. Uudet paperit päälle. Ei ole vieläkään auennut itselleni tuo logiikka. Ensin siis peitetään puhtaat hyllyt uudella paperilla. Joulua ennen poistetaan paperit ja pestään uudelleen ne hyllyt. ??? . Ehkä joskus ymmärrän 🙂 . Yritin monta kertaa udella äidiltä miksi yleensä kuului jouluna ja juhannuksena kaapit pestä. Oli kuulemma aina pesty ja perinteistä pidetään kiinni. Ruokapöydän perinteet ovatkin sitten oma tarinansa. Kinkku piti tottakai olla. Ja sen paistaminen oli isäni tehtävä. Kinkku laitettiin aina iltapäivällä tai alkuillasta uuniin. Isä kävi vähän väliä seuraamassa miten paistomittari kipusi kohti oikeaa lukemaa. Loppuillasta alkoi keskittyminen herpaantumaan ja saunan sekä muutaman oluen jälkeen isällä alkoi aina silmät painumaan kiinni. No pikku tirsat välissä ja lopputulos oli taattua laatua. Joka joulu kinkku oli käytännössä niin kuiva että veistä oli turha näyttää kinkulle. Kinkku nimittäin mureni silmissä. Asiasta tottakai käytiin joka aattoaamu asiaan kuuluva keskustelu. Isääni liittyy seuraavakin ruoka perinne. Lipeäkala. Tuotteena ehkä järkyttävin ruoka mitä tiedän. Olen ollut paikallisessa kala-alan yrityksessä joskus tekemässä sitä ja voin sanoa , että ei ole lasten silmille taikka niiden aikuisten jotka sitä haluaa syödä. Tämä kokemus on varmasti osaltaan vaikuttanut omaan kantaan kyseisen perinne herkun syömiseen. Joka joulu isäni ilmoitti ajoissa että lipeäkalaa pitää olla. Ja joka joulu se jäi joko täysin tai lähes koskemattomana odottamaan roskikseen menoa. Mutta sitä piti olla. Äidilläni yksi ruokaan liittyvä pakkomiele oli joulukinkun aluslautaselle laitettavat herneet. Niitä laitettiin aina aika määrä ja kukaan ei niitä syönyt, ei edes äiti. Yritin monesti ehdottaa, että voisimme ne suosiolla jättää pois. Mutta siellä ne oli sopivasti kypsän kinkun ja kaikkien rakastaman lipeäkalan kaverina. Kinkusta pitää vielä mainita sen koko. Mielellään mahdollisimman iso. Parhaimmillaan se oli niin iso, että ennen paistoa sitä sahailtiin jotta se mahtuu uuniin. Jouluaatto ei olisi ollut aatto ilman äidin joka vuotista kysymystä:” Lähteekö kaikki aamulla joulukirkkoon?” No ei lähtenyt. Asiasta käytiin kuitenkin perinteisesti keskustelua ja kertaakaan kukaan ei lähtenyt. Ei edes äiti, joka aina oli vähän suutuksissaan kun ei saanut ketään lähtemään. Yksi nuoruusvuosien jouluperinne oli myös joulukuusen hankinta. Monesti sitä lähdettiin hakemaan 30km päästä isäni sukulaisten metsistä. Se oli oma taiteenlajinsa. Joka kerta siihen kului aikaa niin paljon , että koko sunnuntai meni siihen. Rättiväsyneinä otimme sitten lopuksi ihan vaan jonkun kuusen mikä oli lähellä autoa ja helppo kaataa. No kuuset olivat myös sen näköisiä olohuoneessa. Se piti asetella taiteellisesti nurkkaan jotta hieman harvemmat kohdat jäivät piiloon. Paras kuusen haku reissu kuitenkin oli isäni lähes yksin suorittama. Hän oli työpaikkansa läheltä bongannut mielestään huippuyksilön. Asiassa oli yksi ongelma. Kuusi oli erään talon lähellä, vain ajotie välissä. Oli vähän arveluttavaa voiko kyseistä puuta edes ottaa. No isäni ratkaisi ongelman helposti. Töiden jälkeen kun oli pimeää saha käteen ja hiippailemaan metsään. Viimeiset parikymmentä metriä hänen piti kontata että ei näkyisi tielle tai talolle. Lopulta saha laulamaan ja kuusi kantoon. Tai ensin sitä piti vetää perässä kun konttaus takaisin alkoi. Viimein kuusi auton katolle. Sitten autolla kotiinpäin. Tässä kohtaa sattui pieni ajatusvirhe. Työpaikalta johtava ajotie oli juurikin tuo talon ohi menevä. Oli sitten kiva ajella talon ohi, kuusi katolla ja vilkutella talon isännälle joka seisoskeli pihalla. Joulut olivat silti aina mukavia. Lähes aina mukana oli äitini sisko tyttärensä kanssa. Ja jos jotain syvempää ja pysyvämpää lahjaa jäi noista jouluista, oli se serkkujen yhteiset ajat. Niissä oikeasti jäi olo, että emme olleet serkkuja vaan sisko ja veli. Tuo on kantanut tähän päivään asti. Nykyään ei aattoja vietetä yhdessä, mutta viimeisinä iltoina pidetään aina lahjavalvojaiset ja glögitellään. Valmistaudutaan jouluun ja nautitaan seurasta. Näin tapahtuu tänäkin jouluna ja se saa aina hymyn kasvoille.