Hullu Juoksija

70-luvun loppua, kun elettiin. Paikkana oli Uusikaupunki ja asuinalueena Ruokola. Mukava ja sopivan rauhallinen. Vanhassa rintamamiestalossa oli ihmettelyn paikka, kun sisälle kannettiin uusi lemmikki. Tai ei paljon tarvinnut kantaa, kun kyseessä oli pieni kissanpentu. Kaikki muistikuvat eivät ole ihan tarkkoja mutta kerron nyt mieleen jääneen tarinan kissasta nimeltään Miisu. Miisun ensimmäiset päivät kuluivat toiseen kerrokseen johtavien rappusten alla. Siellä varmasti oli turvallista olla. Vanhan tyynyn päällä oli hyvä nukkua ja sen taakse oli hyvä piiloutua. Miisu oli villikissan poikanen. Ja se näkyi alusta asti. Vauhtia riitti alkujännityksen jälkeen. Paksu turkki oli Miisun tavaramerkki. Karvoitus oli helposti sähköistyvä ja se aiheutti oman haasteensa mm.silittelyyn. Hetken sai silittää, kunnes käpälä heilahti merkiksi, että nyt riittää. Yleensä asiaa tehostettiin kynsien kera. Nuo kynnet tulivat vuosien varrella hyvin tutuiksi. Miisua ei saanut harjata. Toki turkki oli siitä erikoinen, että pitkäkarvaisille kissoille tyypillisiä takkuja ei paljoa tullut. Se oli varmasti kaikkien osapuolten kannalta hyvä asia.  Kotona sisällä Miisu piti muutamista asioista yli kaiken. Yksi oli yläkerran rappusilla makoilusta. Avonaisten rappusten välistä oli hyvä tarkkailla maailmaa. Sieltä onnistui myös tekemään omia pikku yllätyksiään. Serkkuni mm. sai tuta miltä tuntuu, kun harjaa pitkiä hiuksia rappusten alla ja yhtäkkiä harja sijasta päänahkaa kutittelee kissan kynnet. Kiljuntaa riitti. Toki Miisu ei ollut moksiskaan asiasta. Jatkoi makoiluaan rappusilla. Toinen lempi juttu siinä makoillessa, oli odottaa, että joku tulee yläkerrasta. Monta kertaa aamuisin unenpöpperössä tuli huolimattomasti astuttua rappuikkoon. Miisu kun huomasi asian, niin toivotti hyvät huomenet heilauttamalla kynnet nilkkaan. Reaktiona oli jalan heilautus ja monesti kissa liukui portaita reipasta vauhtia alas. Eipä tuo hirveästi asiasta välittänyt. Miisulle oma isäni asetti yhden tiukan säännön. Heidän makuuhuoneeseen ei ollut mitään asiaa. Toki monesti, kun koulusta tulin kotiin, kissa tyytyväisenä makoili vanhempieni sängyllä. Kiire tuli vasta kun isäni tuli kotiin. Erään kerran muistan, kun isäni hermostui sängyllä olosta niin paljon, että heitti kissan kaaressa pihalle. Talviaikaan kissa lensi lumihankeen niin että vain häntä jäi näkyville vilkkumaan. Ulkona ollessa Miisu oli oikea peto. Muutaman esimerkin voi kertoa. Olimme kavereiden kanssa läheisellä aukiolla pyörimässä, kun näimme kissan istumassa heinikossa. Menimme lähemmäs ihmettelemään mitä siellä on. Miisu tuijotti siellä kyykäärmettä. Meni hetki ja käärme hyökkäsi. Kissa oli kuitenkin niin nopea, että väisti ja tappoi käärmeen. Joinakin päivinä Miisu istui pihapuussa linnunpöntön päällä ja odotteli että lintu kurkkaa pöntöstä. Ja kun näin tapahtui, käpälä heilahti ja lintu oli mennyttä. ”Tappolistalla” oli mm.iso lokki, isot leipomon lähellä viihtyvät rotat ja oravat. Eräs hyvä ystävä piti kissaa niin epäilyttävänä, että jos se oli omalla paikallaan, ulko-oven vieressä olleella ikkunalaudalla ei ystävä arvannut tulla ovelle. Miisulla kun oli paha tapa esitellä kynsiensä terävyyttä. Luonnossa viihtymisen johdosta Miisun saattoi jättää useammaksikin päiväksi yksin kotiin. Kyllä se kissa ruuan hankki. Kotiin kun palattiin, Miisu kävi yleensä pihatiellä näyttäytymässä ja sitten mielenosoituksellisesti kääntyi pois ja tuli vasta muutaman tunnin kuluttua. Molemmilla naapureilla oli koira. Miisu ei niistä piitannut ja toinen koira saa sen verran pahasti nokkiinsa, että naapurit päättivät antaa koiran muualle. Asiasta nousi pienehkö riita vanhempieni ja naapurien välillä. Onneksi se kuitenkin meni pian ohi. Yksi erikoisimmista tapauksista oli eräänä kesän lämpimänä iltapäivänä. Istuimme kaverin kanssa erään kallion päällä ja katsoimme miten, Reilan armeijan harjoitusalueelta oli tulossa pienehkö saattue. Etunenässä oli vähän hitaammin liikkuva telaketjuajoneuvo. Letka pysähtyi ja ihmettelimme syytä. Loikimme tielle katsomaan tilannetta. Keskellä ajorataa istui Miisu. Kissa katseli tyynesti isoa ajoneuvoa, jonka päältä sotilas huuteli jotain. Lopuksi sotilas kiipesi alas, käveli kissan luo ja nosti sen tien sivuun. Siinä se tyytyväisenä katseli, kun saattue lopulta meni ohi. Oli myös tilanteita, joissa äitini kauhisteli, kun kissa juoksi puitten oksilla oravien perässä. Ihme ja kumma mutta ei Miisu koskaan pudonnut. Lempiruoka Miisulla oli tuore kala. Kävimme niihin aikoihin paljon onkimassa ja pienet ahvenet tekivät kyllä kauppansa. Ruuan suhteen kissa ei ollut hirveän nirso. Miisu söi oikeastaan kaikkea muuta paitsi perus kissanruokaa kaupasta. Suurimman osan ajastaan Miisu vietti ulkona. Pihamaalla se oli kuin vahtikoira.  Muistan aina päivän, kun näin Miisun viimeisen kerran. Olimme muuttaneet rivitaloon ja eihän tuo mennyt kissan ymmärrykseen. Kissa palasi aina takaisin vanhalle talolle. Olimme isäni kanssa jälleen kerran hakemassa kissaa. Emme heti löytäneet ja siinä etsiessä isä totesi, että eiköhän se ole aika jättää hyvästi Miisulle kun ei se ymmärrä tuota muuttoa. Olin lähdössä pyörällä uudelle kodille, kun Miisu tuli vastaan. Tyytyväisenä se tepusteli keskellä tietä. Pysähdyin silittämään. Tiesin että en enää kissaa näe. Miisu jatkoi pienen silittely hetken jälkeen isäni luo ja kohti viimeistä matkaansa. Voin sanoa, että en ole sen koomin kissaa omistanut ja en myöskään vastaavaa kissaa nähnyt. Mielikuvissa pyörii mustavalkoinen kissa, joka roikkuu äitini aamutakin helmassa, samalla kun äitini huutaa, että tulkaa nyt joku laittamaan tämä kissa pihalle. Tai kun Miisu istuu ulkona ikkunalaudalla ja ystäväni huutelee, että voisinko tulla pihalle, kun kissa on ikkunalla eikä hän halua mennä sen lähelle. Muistan äitini kiljaisun, kun hän avaa roskiskaapin ja siellä istuu kissa, joka hetkeä aiemmin oli ollut pihalla. Jostain Miisu oli löytänyt talon alta reitin kaappiin. Miisun kanssa ei tullut tylsiä päiviä ja siksi se olikin niin upea kissa.