Hullu Juoksija

On hankala saada itsestään irti sen minkä haluaa. Työelämässä moni ajattelee olevansa lähes korvaamaton. Jokainen päivä kun on poissa töistä tuntuu pahalta. Ihan kuin pettäisi työpaikan luottamuksen. Olen aktiivisesti pyrkinyt pääsemään irti siitä. Mielestäni myös onnistunut. Tiedän että en ole korvaamaton. Mutta se mikä tosissaan tuottaa välillä töissä ongelmia on halu saada enemmän aikaiseksi. On kuitenkin selvää että tuo halu ajaa kokoajan vahvasti eteenpäin ja varmasti tuottaa ainakin jossain määrin tulosta. Kun on valmis tekemään töitä enemmän ja paremmin niin tuloksia yleensä tulee. Toisaalta tuo halu tekee välillä myös huonoa. Kun saavuttaa jotain hyvää niin siinä vaiheessa päässä liikkuu jo ajatus siitä miten pitäisi saada vielä enemmän irti ja parempia tuloksia. Joskus tai oikeastaan monesti ulkopuoliset ja miksei lähellä olevatkin ajattelevat juuri tuon alun mukaisesti eli luulevat että toinen pitää itseään korvaamattomana. Tietyllä tasolla pidän itseäni todella nöyränä ja silloin tuollainen ajattelu tuntuu pahalta. Osaan kyllä nauttia tuloksista ja osaan ei suomalaiseen kulttuuriin sopivalla tavalla taputtaa itseäni selkään. Kuitenkin luotan pääasiassa että hyvistä tuloksista ei aina tarvitse sanoa mitään. Toki joskus on pakko myöntää että tuntuu hyvältä kun voi sanoa että minä sen tein.

Vapaa-aikana on vielä hankalampaa saada irti sen minkä haluaa. Lähes koko ikänsä liikkuneena on ollut todella paha paikka tämä nykyinen. Syksyllä vielä sai vähän harrastettua liikuntaa mutta nyt sekin on lähellä nollaa. Kun huomaa että paino on noussut huomattavasti ja ennen on tilanteen ratkaisemiseksi käyttänyt liikuntaa ja siihen liittyviä asioita niin nyt se ei ole mahdollista. Olen huomannut että pääkoppa ei vaan kestä tätä. Halu liikkua ja sitä kautta pitää fyysisesti ja henkisesti itsestään huolta on niin suuri että sitä ei vaan pysty kunnolla käsittelemään. Kun huomaa että samat vaatteet eivät enää mahdu ja olo tuntuu kokoajan hieman väsyneeltä alkaa itseluottamus rakoilemaan. Olen saanut asiaa hieman laastaroitua kun olen joko pojan, vaimon tai hyvän ystävän kanssa käynyt kuntosalilla. Itsellä se tarkoittaa pelkästään käsien kanssa tekemistä. Tietysti tässä kohtaa sekin on todella suuri asia kun pääsee edes jotain tekemään. Ja nautin jokaisesta hetkestä siellä. Tai melkein jokaisesta. Välillä sielläkin karu totuus iskee kasvoille kuin märkä rätti. Esim viime viikolla kun ajattelin ohimennen kokeilla hieman penkkiä niin lopputulos oli jälkeenpäin ajateltuna huvittava mutta silloin se meinasi saada kyyneleet silmiin. Kun olin kokeillut sarjan nostoja ja meinasi nousta ylös niin selkä oli erimieltä. Lopputuloksena jouduin kierähtämään penkiltä kontalleen lattialle ja sitten varovaisesti siitä seisomaan. Toinen mitä on vähän voinut tehdä on kevyt pyöräily. Mutta siinäkin rajana tuntuu olevan kerran viikossa ja sitten saa lepuuttaa paikkoja kunnolla. Herää siinäkin kysymys että kannattaako ostaa pyörää sen takia. Nyt olen lainannut pojan pyörää ja tehnyt sen kanssa ne vähäiset lenkit.

Moni sanoo että kyllä sitä jotain muuta keksii ja saa energiaa tuhlattua. Olen itsekin halunnut uskoa siihen. Mutta pala kerrallaan tuo usko on alkanut murentua. Onneksi lähellä olevat ovat olleet tukena ja jaksaneet mukana. Vaikka itse olen kirjoittanut useita kertoja siitä miten pitää vaan löytää se positiivisuus ja painaa eteenpäin niin nyt on ollut todella hankalaa. Ehkä se vielä löytyy ja jaksaa taas jatkaa vauhdikasta menoa. Ja onneksi niin työ-kuin koti elämässä on tekemistä edelleen tiedossa. Ne ainakin osaltaan pitävät mielen parempana. Ja eipä tässä kohtaa auta kuin laittaa kaikki into ja voima niihin. Yrittää ottaa niissä enemmän irti kuin koskaan on saanut.