Hullu Juoksija

Jaksaminen. Asia joka varmasti painaa jokaisen mieltä aina välillä. Olen itse paininut asian kanssa monesti elämässä. On ollut fysiikan kanssa, kuten nyt, sekä henkistä ongelmaa. Olen aina jollain tavoin taistellut itseni ylös. Luin erään artikkelin missä käsiteltiin yli-ihmisiä. Ihmisiä jotka suorittaa konemaisen tehokkaasti joka päivä. Ihmisiä joille suorittaminen on pakonomaista. Luettuani tekstin totesin mielessäni että oli kuin omaelämänkerta. Olen aikuisiässä ollut kova suorittamaan. Joku psykologi voisi löytää jotain lapsuuden traumoja taustoittamaan syitä. Ja varmasti onkin niin. Olin yrittäjä aikoina suorastaan pakkomielteinen työntekemisessä. Kun tulin nykyisen työnantajan palvelukseen lupasin itselleni että nyt pidän homman kasassa. Täytyy kuitenkin tunnustaa että tiukkaa tekee. Kilpailuhenkisyys jonka omaan on omiaan ajamaan vauhdikkaasti eteenpäin. En yleensä tyydy hyvään tai kohtuulliseen onnistumiseen. Haluan että joka hommassa pärjätään parhaiden vauhdissa ellei jopa olla parhaita. Se varmasti näkyy kaikessa tekemisessä. Välillä vaan huomaan kuitenkin että en ole enää nuori. Jaksaminen on todella nuoralla tanssimista iän karttuessa. Pitäisi osata vaan enemmän antaa tekemisen sijasta ohjeita ja seurata sivusta. Vielä kun siihen yhdistää fyysisen kunnon romahtamisen niin kyllä koville ottaa. Vielä on jaksanut painaa menemään. Hienot haasteet töissä antavat kummasti voimaa. Tarkkana on kuitenkin oltava koko ajan. Ja aina välillä saa eri suunnista pieniä sekä suuria muistutuksia että emme ole koneita. Viimeisin oli yhden hyvän ystävän saama sydänkohtaus. Saman ikäisinä olemme nähneet kaikenlaista elämässä. Nyt myös tuollakin saralla. Onneksi ystävä jatkaa mukana matkassa ja kaikki näyttää hyvältä. Kaikkeen ei voi varautua, mutta on hyvä pitää järki kädessä ja kuunnella itseään. Mielellään tarkalla korvalla. Tänään voi tuntua että jaksaa hyvin, huomenna tilanne saattaa olla toinen.

Olen keksinyt uuden harrastuksen jotta jaksaisi paremmin. Saa tyhjentää pääkoppaa ajatuksista. Frisbeegolf. Täytyy heti myöntää että laji ei ehkä ole kaikkein fiksuin tällaiselle kilpailuhenkiselle. Kun aloittaessa kesällä kävelee radalla ja huomaa miten teinit ovat n.10 kertaa parempia kuin itse, alkaa saman tien keittämään. Eikä syy ole niiden teinien vaan sen että itse ei ymmärrä miten toiset oppivat niin nopeasti ja itse hakkaa päätä ratojen puihin. Välillä kirjaimellisesti. Pitkän ajan heitot kulkivat seuraavan kaavan mukaan. Epämääräinen riuhtaisu, kiekko lähtee mihin sattuu. Kuuluu kops kun kiekko osuu puuhun ja sen jälkeen ”vittu”. Mutta hullu kun on niin ei anna periksi vaan yrittää ja yrittää. Nyt on jopa oppinut jotain. Paljon se vaati. Varsinkin kipeitä lihaksia kun yrittää  väkisin heittää väärällä tekniikalla. Jatkossa voi keskittyä eri teknisten osa-alueiden hiomiseen ja varmuuden kasvattamiseen. Vapiskaa teinit kun ensi kevät koittaa 😀 No ehkä ei tarvitse vapista. Kyllä itsellä on vielä pitkä matka hyviin tuloksiin. Mutta pääasia on se että on löytänyt uuden harrastuksen jonka parissa saa tuulettaa pääkoppaa. Ehkä ensi kesänä uskaltaa jo lähteä muuallekin heittämään ja tutustua muihin heittäjiin. Kisoissa minua ei todennäköisesti koskaan nähdä. Heittelen omaksi iloksi ja asettelen tavoitteet sen mukaisesti.