Hullu Juoksija

Katselin uutispätkää, jossa kerrottiin entisen kotikaupungin sairaala tilanteesta. Siellä yöpäivystys siirretään jatkossa isompaan kaupunkiin eli Turkuun. Matkaa jatkossa on n.75km. Kuulostaa hurjalta, että hätätilanteessa lähin sairaala on noin kaukana. Toki joku nyt älähtää, että esimerkiksi pohjoisessa matkat ovat todella paljon kauempana. Sekin on väärin. Säästöt iskevät joka paikkaan. Valitettavasti ne iskevät aika näkyvästi sairaanhoitoon, poliisiin ja muihin pelastusviranomaisiin. Itsellä on yksi erikoinen kokemus pitkistä matkoista sairaalaan. Eräänä päivänä vatsakivut yltyivät niin pahaksi, että illalla oli pakko hakeutua sairaalaan. Matka ei onneksi ollut pitkä ja päivystykseen pääsi nopeasti. Siihen sen kerran onni loppuikin. Päivystyksessä makoilin rennosti kippurassa tajunnan rajamailla. Hoitajat eivät uskaltaneet oikein kipulääkkeitä antaa. Lääkäriä odoteltiin ja leppoisia juteltiin. ”Sattuuko?” ”Ihan helvetisti!” ”Voi voi. Toivottavasti saadaan lääkäri kiinni.” ”Toivottavasti!”. Kello on varttia vaille kymmenen. Hetken kuluttua toinen hoitaja tulee kertomaan ilouutisen. Lääkäri oli hiljaisen illan innoittamana lähtenyt etuajassa töistä. Hänet oli puhelimitse tavoitettu parkkipaikalta. Ohjeet hän kyllä antoi. Kipulääkettä ja ambulanssilla Poriin. Noin puoli yhdentoista aikoihin makoilin uudessa ”sängyssä” eli ambulanssissa. Matka sujui hyvin, kun ambulanssin henkilökunta uskalsi vihdoin antaa reilusti kipulääkettä. Poriin saavuttaessa olo alkoi olla jopa siedettävä. Porin päässä oli ruuhkaa. Siellä minut siirrettiin ”jonoon” odottamaan vuoroani. Sain seurata sivusta, miten sydänkohtauksen saanutta hoidettiin. Oli kätensä jossain pahasti telonut ja verta vuotava nuori. Oli tajuton vanhus, jonka tilanne oli selvästikin paha. Vihdoin tuli minun vuoroni. Lääkäri tutki nopeasti ja laitettiin lisää kipulääkettä. Ohjeeksi tulla seuraavana päivänä uudelleen heti, jos kipuilu jatkuu edes jossain määrin ja silloin otettaisiin kuvia ja muita tarkempia tutkimuksia. Seuraavaksi kerrottiin, että kanslisti kirjoittaa taksilapun ja pääsen kotiin yöksi. Siinä sitten seisoskelin sairaalan edustalla ja odottelin taksia. Ihmettelin mielessäni homman järkevyyttä. Olin tehnyt ambulanssilla reissun poriin ja taksilla takaisin. Oliko tässä sitä paljon toivottua säästöä. En tiedä montako vastaavaa tapausta on ollut sen jälkeen tai tulee olemaan. Ambulanssissa käyty keskustelu kuitenkin herätti paljon ajatuksia. Sieltä päällimmäisenä yksi lause. ” Paljon joudumme näitä kuljetuksia tekemään ja aina pelottaa jääkö joku akuutti tilanne toisessa päässä ilman apua.”  Kuulemma oli kertoja, joissa molemmat käytössä olevat autot olivat kuljettamassa potilasta Poriin ja samalla voitiin vain toivoa, että Rauman päässä ei tapahdu mitään. Todennäköisesti ei ole onneksi tapahtunut. Mutta pelolla odotellaan, milloin sekin tapahtuu.