Hullu Juoksija

Olen nyt viikon päässä lopullisesta tuloksesta. Eli ensi perjantaina lääkäri soittaa ja kertoo mitä jalalle tehdään. Odottavan aika on pitkä kuten sanotaan. Olen pitänyt itseäni todella malttamattomana tapauksena. ADHD ja muutenkin luonteenpiirteet eivät auta pysymään paikalla. Olin työnpuolesta koulutuksessa jossa käydään läpi juurikin ihmisen piirteitä. Tuo koulutus on vahvistanut käsitystäni siitä millainen olen. Enkä ole pettynyt itseeni. Monesti kyllä pohdin että saisinpa jotain tiettyjä hyviä piirteitä muilta ihmisiltä. Arvostan ihmisiä jotka osaavat rauhallisesti pohtia ja analysoida asioita. Joskus se tekisi itsellekkin hyvää. Arvostan tuollaisia erityispiirteitä. En kuitenkaan ala koskaan aliarvioimaan omia vahvuuksia. Olen tällainen kun olen ja kestän sen. Joskus tämä nopea luonne on liian nopea. Mutta onneksi aina löytyy läheltä joku ketä jarruttaa tai roikkuu hihassa. Ja nyt kun joudun odottamaan tuloksia aika kauan niin olen löytänyt itsestäni uuden piirteen. Maltin. Osaan suhtautua tähän tilanteeseen maltillisesti. En tiedä kuinka kauan mutta eiköhän viikko ainakin vielä jakseta. Kun päätös on tullut niin sitten alkaa ne vaikeat ajat. Jos edessä on leikkaus, miten jaksan odottaa sitä ja miten kuntoutus sujuu. Jos mitään ei ole tehtävissä, miten saan itselleni luotua ajatuksen että elämä jatkuu ja keksitään jotain muuta harrastusta. Niitä pohdin sitten ensi perjantaina.

Kevät on täydessä vauhdissa. Ainakin täällä merenrannalla. On jälleen mukavaa seurata auringonpaistetta ja kevään merkkejä. Muuttolinnut saapuvat. Jäät sulaa jne. Olen ollut aina kevätihminen. Nautin odotuksen tunteesta. Tiedostaa että kohti lämpöä mennään. Juostessa kevät on ollut aina parasta aikaa. Asfaltti alkaa näkymään. Ja askel ”pitenee”. Muistan monta kevätlenkkiä joissa lämpö ja pitävä alusta on tehnyt pienet tepposet. Eli vauhtia tulee aivan liikaa. Talven kun junnaa liukkaalla alustalla ja hitaalla vauhdilla on näissä kevätkeleissä kuin varsa ensimmäistä kertaa laitumella. Eräs parhaiten mieleen jäänyt lenkki oli kauan sitten. Kovalla innolla hyökkäsin ulos ja lenkille. Päätin kokeilla kiihtyvävauhtista lenkkiä ja nauttia pitävästä alustasta. Alkuun lämmittely joka jälkeenpäin ajateltuna meni jo pipariksi. Vauhtia oli aivan liikaa. Kun pääsin itse harjoitukseen alkoi jaloissa jo tuntua. No ei muuta kuin juoksemaan. Eka kilsa taittui hienosti. Lähes ennätysvauhtia. Enkä tarkoita mitään puolimaratonin ennätysvauhtia. Vauhti oli lähellä maksimi kilometrin vauhtia. No siitä on helppo päätellä kuinka nopeasti juoksu muuttui tuskaiseksi. Jalat tuntui pian lyijyltä ja keuhkot huusivat armoa. Puolivälissä tavoitetta alkoi kylkeen pistämään ja vauhtia oli pudotettava selvästi. Samalla huomasin kuinka jalkapöytä alkoi kipeytymään. Pitävä alusta antoi jalalle aivan eri iskutuksen kun liukas jolla tuli juostua korostetun varovaisesti. Tajusin että tämä lenkki alkaisi olemaan tässä. Ja tovin kuluttua jo kävelin. Lähestyin kotia ja kirosin mielessäni itseäni. Vauhdikas luonteenpiirteeni oli jälleen palkinnut minut. Lenkki huipentui kotikulmilla. Päätin oikaista pienen polun kautta toiselle pyörätielle ja siitä kotiin. No metsässä ei vielä kevät ollut niin pitkällä kuin pyörätiellä. Puolivälissä polkua liukastuin , kaaduin ja kaaduin suoraan polun vieressä olevaan lammikkoon. Kädet edellä tottakai. Siinä kun kädet olivat olkapäitä myöden metsän lammikossa, naama turpeessa kiinni ja toisen polven kohdalta juoksutrikoot rikki oli hymy kaukana. Kun nousin ylös ja pääsin kotiin saatoin kuitenkin hymyillä. Olin kyllä kevään ensi lenkin tehnyt juurikin niinkuin omaan luonteenpiirteisiini sopii ja täysin vastoin kaikkia ohjeita joita itsekin olen myöhemmin yrittänyt jakaa. Joskus vauhti on hyvästä. Ja joskus ei niin hyvästä. Mutta silti nytkin hymyilyttää kun muistelee tuota tapausta.