7kk. Pitkä aika kun ei ole päässyt oikeasti harjoittelemaan. Juoksupäiväkirjasta löytyy alle 10 merkintää ja siinä on kaikki aerobinen harjoittelu. Tänään oli kävelyä ja päätin testata muutaman askeleen juoksua. Ei olisi kannattanut. Kipu alkoi heti. Eikä se kipu niinkään. Siihen on urheillessa aina välillä tottunut. Pahinta on tietoisuus siitä että mitään hyvää ei ole tapahtunut.
Magneettikuvaus on nyt tehty ja tuloksia odotellaan. Tuntemukset kertovat jo huonoa. Nyt kun omat velka yms. asiat alkavat olemaan loppusuoralla niin toivoisi että jalat olisi kunnossa. Juoksu on pelastanut elämässä jo muutaman kerran. Sen avulla on kavuttu pahojen esteiden yli ja selätetty monta vastoinkäymistä. Nyt näyttää että kun kaikki esteet on pikkuhiljaa takana on tuo tärkeä asia jäämässä pois. Tänään kävelyllä alkoi jopa kyyneleet tulemaan silmiin. Onko todella tilanne se että kun pääsee elämässä muuten valoon niin se voimanlähde joka on auttanut viikosta toiseen on jätettävä.
Tässä kohtaa joku toteaa että voisi asiat olla pahemmin. Voisihan ne olla. Mutta se ei lohduta. Olen elänyt juoksun kanssa monta vuotta. Saanut upeita kokemuksia. Maratoneja ulkomailla. Hienoja kisoja kotimaan kamaralla. Monta hienoa yhteistreeniä . Saanut hyvän ja tärkeän ystävän innostumaan juoksusta. Tehnyt yksinäisiä harjoituksia hurjissa keliolosuhteissa. Nauttinut jokaisesta hetkestä lajin parissa. Laskin että juostut kilometrit riittäisi oikein reippaasti maailman ympäri. Ja siltä matka on tuntunut.
Luovuttaa en aio. Kaikki kortit katsotaan. Mutta realistisesti pitää asioita katsoa. Jos juoksu jää niin toivottavasti löytyy joku uusi vastaava harrastus. En aio myöskään katkeroitua jos näin käy. Juoksu on antanut upeita asioita ja hetkiä. Ne jää elämään. Nyt laitan peukut pystyyn ja toivon parasta.
Merkinnät RSS-syötteenä