Kipu. Ei kaikkein mukavin kaveri. Sen kanssa oppii kuitenkin elämään. Olen ainakin itse huomannut asian tässä talven aikana. Viime kirjoituksen jälkeen on liikunnallisesti ollut pelkkää alamäkeä. Selän vaivat paljastuivat sen verran ikäviksi että liikunta on jäänyt kokonaan. Päivittäinen työkin on eräänlaista taiteilua. Jokaista liikettä joutuu miettimään. Jos nostaa tavaraa väärin kipu ilmoittaa välittömästi.
Elämä. Ihmisen parasta aikaa kuten Matti Nykänen on todennut. Ja niinhän se on. Jokainen päivä on elämisen arvoista. Mutta välillä joutuu vääntämään itselleen rautalangasta että tämäkin päivä oli hyvä. Kun paikkoihin sattuu ja tietää että olisi halunnut tehdä enemmän eikä pysty niin alkaa se henkisesti rassaamaan. Onneksi on elämän aikana kokenut jo jonkun verran niin tästäkin selvitään.
Työ. Olen käyttänyt aikaa liikunnan loppumisen surkutteluun. Nyt on alkanut hahmottua vieläkin isompi asia, työkyky. Entä jos nämä ongelmat vain kasvavat kasvamistaan. Joudunko seuraamaan isäni jalanjälkiä? Vuosikausia kipulääkkeiden avulla jotta sai jotain tehtyä. Uskon vahvasti että en joudu samaan tilanteeseen. Aion tehdä kaikkeni jotta saan paikat edes kohtuulliseen kuntoon.
Hymy. Sitä en halua menettää. Enkä naurua. Yritän päästä pahimmasta yli ja toivottavasti voin myöhemmin vaikka nauraa asialle. Nyt ei naurata.
Merkinnät RSS-syötteenä