Kun laittaa itsensä likoon täysillä ei voi kuin toivoa, että muutkin arvostaa. Näin ajattelin viimeisen reilun kuukauden aikana. Kun uutta ruokakauppaa laitetaan valmiiksi tulee vastaan kaikenlaista. Haastavinta oli ns.kaikkitietäväisyys. Itsekin tuli välillä ihmeteltyä miten hyvin pysyi kärryillä joka tilanteessa. Kun samaan aikaan soi kaksi puhelinta ja useampi ihminen huutaa nimeä, alkaa olemaan vaikeuksia jäsentää asioita. Hyvin kuitenkin tilanteista selvittiin. Päivät venyivät välillä todella pitkiksi. Ja aamuisin ei saanut nukuttua kun mielessä pyöri useampi asia. Päivät menivät välillä todella vauhdikkaasti läpi ja kotona tuli ihmeteltyä mihin se aika menikään. Kun kaikki viimein saatiin kuntoon ja kauppa auki, oli fiilis upea. Oli hienoa katsoa henkilökuntaa joka oli jo kauan odottanut avausta. Kasvoilla ollut hymy oli parhaita palkintoja mitä voi päällikkö saada. Nyt on jo helpompaa istua ja pohtia asioita. Ei mene kauaa kun uudessa ympäristössä muuttuu arkiseksi. Ennen sitä on kuitenkin paljon järjesteltävää jotta arki sujuisi ilman suurempaa tuskaa.
Urheilussa kun laittaa kaiken likoon suurin palkinto on yleensä onnistumisen tunne. Ja näin lähinnä siis kuntoilijalla. Valitettavasti aina ei tuota tunnetta saavuta. Olen jo kertonut miten erään kesän aikana juoksin lähes kaikki ennätykset. Sen kesän jälkeen oli hienoa lähteä uuteen harjoituskauteen. Meno maistui ja kilometrit kasvoivat. Sinä talvena tuli juostua ennätys viikkoja. Kovimmillaan lähes 150km. Pitkät lenkit olivat n.35km. Lyhyimmätkin 12km. Kaikki sujui mainiosti aina kevään ensimmäiseen kisaan. Juoksin 5km kisan lähelle ennätystä. Olin varma, että sinä kesänä kaikki ennätykset rikkoutuu. Kunnes ekan kisan jälkeen ihan perus lenkillä hommat kääntyi täysin päälaelleen. Rauhallisesti juostessa yhtäkkiä etureidessä vihlaisi. Keskeytin juoksun. Kävelin kotiin todella varovaisesti. Lepuutin jalkaa ja lähdin muutaman päivän jälkeen kisoihin. 8km kisa ja jalka teipattuna. Puolivälissä alkoi hankaluudet. Kipu kasvoi ja maalissa tiesin, että nyt on paha tilanne. Reidessä oli aika pahat lihasvauriot. Meni pitkän aikaa ennen kuin pääsin uudestaan juoksemaan. Elokuussa pääsin vasta seuraavan kerran kokeilemaan kovaa juoksua. Muutama kova harjoitus ja halusin kisaamaan. Tiesin hyvin että ennätykset olisi syytä unohtaa. Silti maalissa pettymys oli suunnaton. Olin tehnyt hurjasti töitä koko talven ja siinäkö oli palkinto. Muutaman viikon jälkeen päätin kokeilla ratajuoksua syksyä odotellessa. Yllättäen huomasin, että kova treeni oli tuottanut tuloksia lyhyemmille matkoille. Ja ehkä jopa tauko oli tehnyt niille hyvää. Elämäni kovimmat 1500m ja 800m tuli juostua syyskuun puolivälissä. 4.43/2.25. Olin sittenkin saanut edes jonkinlaista palkintoa.
Uskon, että näin se menee. Kyllä sen palkinnon jotenkin saa. Joko omassa mielessä tai ulkoisesti. Ei sillä väliä kunhan itse tietää laittaneensa kaiken peliin
Merkinnät RSS-syötteenä